535. Pikavuoro Jerusalemiin

Nousen varhain torstaina 15.2. Eilatissa. Kävelen kilometrin verran aamuisen hiljaisen ja raikkaan kaupungin keskustan laitamia linja-autoasemalle. Linja-auton lähtöaika Jerusalemiin on kello 7. Matkan pituus on 312 km ainakin Thomas Cookin mukaan ja hinta noin 40 sekeliä. Matka-aika runsaat 4 tuntia. Olin ostanut lipun valmiiksi, kuten piti, kolme päivää aiemmin, maanantaina 12.2.
.
Aseman laiturille on kertynyt odottajia. Istujia ja matkalaukkuja. Kulunut bussi ajaa paikalle ja sen ahavoitunut, parrakas, Fidel Castroa muistuttava terhakka kuljettaja pomppii touhukkaasti ulos järjestelemään matkalaukkuja tavaratilaan ynnä muuten heiluttelemaan käsiään. Kuljettaja on ilmeinen sabra - sitkeä kuin käkkärämänty - jo sukupolvien ajan Palestiinan ankariin oloihin sopeutunut, eikä mikään Euroopasta vasta muuttanut.
.
Matkalipussani on paikkanumero. Noudatan sitä ja istun rotevahkon opiskelijatytön viereen: "Well, I think this is my seat-number..." Ehkäpä numeroni (7), melko edessä siis, olisi jopa ikkunapaikka, mutta jään vapaalle käytävän puoleiselle paikalle.
.
Bussi tulee kohtuullisen täyteen. Toiselle puolelle käytävää asettuu kohdalleni torkuskelemaan sotapoika henkilökohtainen rynnäkkökiväärinsä sylissään. Joskus pelkään olevani tulilinjalla aseen vaihtaessa paikkaansa hänen sylissään.
.
Kuljettaja tarkastaa liput, antaa joitakin viittauksia tai määräyksiä eräiden matkatavaroiden oikeista sijoituspaikoista ja hypähtää sitten ratin ääreen. Minulla on hyvä tilaisuus seurata oikealta puolelta käytävää hänen toimintaansa. Bussin ohjaamisen ohessa kuski poimii oikealla kädellään joitakin mitä lie taateleita suuhunsa paperipussista, jonka hän on huolellisesti asettanut sivupöydälleen. Välillä hänen täytyy syljeskellä kivi pois, sitten hän voi taas ottaa uuden makupalan suuhun. Välillä täytyy myös raaputtaa kutiavia varpaidenvälejä - kuljettajamme käyttää jalkineinaan avosandaaleja, mikä sopii erinomaisesti hänen boheemiin ja ikävuosien kuluessa sitkistyneeseen ulkonäköönsä.
.
Eilatin kaupungin laidalla on tällä hetkellä miehittämättömänä armeijan tarkastuspiste. Tietä ei voikaan ajaa suoraan vauhdilla kuten moottoritietä, vaan täällä täytyy hiljentää ja pujotella z-kirjaimen muotoisten esteiden lomitse.
.
Ajamme Negevin autiomaan halki. Joitakin tienviittoja huomaan lähiympäristön retkikohteisiin, kuten n. 30 km päässä Timnan luonnonsuojelualueelle. Joitakin maantieristeyksiä, joitakin pieniä asutusalueita, ehkäpä kibbutseja, tien ohessa. Joskus bussi pysäytetään. Sisään astuu nuori sotamies kivääreineen, milloin ei parikin sellaista, ilmaiseksi. Mutta he ovat vain uusia matkalaisia, ehkäpä lomalle kotiin.
.
.
KUOLLUT MERI
.
Vajaan parin tunnin ajamisen jälkeen saavumme Kuolleen meren rannalle. Sen eteläpäässä on Ein Boqeq, josta näemme vain betonisia teollisuusrakennuksia, harmaita sementtitehtaita.
.
Maisemat ovat nyt entistä mielenkiintoisempia: vuoria vasemmalla, järvi oikealla idässä. Jossain kohdin sivuutamme alhaalta juutalaisten maineikkaan Masadan linnoituksen, mutta sen tarkkaa sijaintia voin vain arvailla.
.
Puolessavälissä Kuolleen meren länsirantaa on Ein Gedin keidas, jonne bussi pysähtyy tauolle 20 minuutiksi. Tiemme on muuttunut vähäksi matkaa palmujen harvakseen reunustamaksi bulevardiksi. Idässä on suolajärvi, lännessä karuja vuoria, niiden välissä hiekkaa ja hieman vihreää kasvillisuutta.
.
Ohitamme ensin kuusikerroksisen hotellin. Sitten bussi kaartaa pienelle pysäköintialueelle rannan puolelle tietä, yksikerroksisen rantakahvilan viereen. Monet menevät ostamaan juotavaa, jotkut taas kävelevät hiekassa muutamia kymmeniä metrejä Kuolleen meren rantaan. Täällä olen syvemmällä kuin koskaan ennen.
.
Vieressäni istunut jenkkityttö menee rantaan pullon kanssa ja ottaa talteen Kuolleen meren rikinhajuista suolavettä. Minä tyydyn katselemaan utuista maisemaa. Veteen johtaa maalta viemäriputkikin? Rannalla on muutamia tyhjiä lepotuoleja.
.
Vähitellen matkustajat kerääntyvät taas bussin ympärille. Kuljettaja saapuu, avaa oven ja pian jatkamme matkaa, ensin pohjoiseen rantaa myötäillen, kunnes Kuolleen meren pohjoispäässä bussi alkaa kaartaa vasemmalle länteen. Näillä tienoin on tehty Qumranin arkeologiset kirjoituslöydöt.
.
Jerusalemiin noustaan ylös! Sen huomaa nyt, kun tiemme nousee yhä ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon. Ylempänä kukkuloilla on myös viileämpää sekä kosteampaa ja kasvillisuus on runsaampaa ja vihreämpää.
.
(Karmela Bélinki: Minun Jerusalemini (Atena, Jyväskylä 1991): "Jerusalemiin kiivetään kukkuloiden rinteitä ylös kohti kaupunkia. Jerusalemin ilma on ohutta, siihen sekoittuu pakokaasuja ja levottomien ihmisten kireitä ääniä. Jerusalem on mahtavia kukkuloita ja ikikiveä.)
.
Tien varressa on taas sotilaiden tarkastuspisteitä. Bussimme pysäytetään eräällä sellaisella ja autoon nousee kolme tai neljä sotilasta, jotka tarkastavat passimme tai muut henkilöpaperimme. Tunnelma on kuitenkin rauhallinen kuten jollakin tavallisella länsieurooppalaisella rajalla.
.
Ohitamme Jerikon tienhaaran. Sotilaita, suljettuja teitä, levottomuutta palestiinalaistilanteen vuoksi. Ja välillä tien varressa rauhallisia, raamatullisia maisemia: paimenia kedolla, päissään tyypilliset palestiinalaispäähineet.
.
.
JERUSALEM
.
Lopulta kello 11:n aikaan saavumme Jerusalemiin. Tie kaartaa ensin vuoristossa, rinteitä, laaksoja, asutuslähiöitä, jotka levittäytyvät jyrkille rinteille, moottoriliikenneteitä, ja sitten saavumme itse kaupunkiin, hitaalle, ahtaalle, täydelle etelämaiselle kadulle, jossa bussimme voi liikkua vain madellen.
.
Katuelämää on sitten sitäkin enemmän aikaa tarkastella bussin ikkunasta. On eurooppalaisittain pukeutuneita, on palestiinalaispäähineisiä ja eniten kiinnittävät huomiota mustapartaiset miehet mustine otsakiehkuraletteineen, mustine takkeineen ja mustine huopahattuineen. Ensin näkee yhden ortodoksijuutalaisen kävelemässä jonnekin. Kohta näkee jo toisen mustahatun menossa toiseen suuntaan, pian pari huopahattuista yhdessä ja pari istumassa penkillä syventyneinä sanomalehtiin... ja nyt heitä vilisee kaikkialla, aina vähemmistönä, mutta joukosta erottuvina.
.
Uskonnon säännöt rajoittavat ortodoksijuutalaisten elämää voimakkaasti. Naiset hoitavat kotia ja synnyttävät lapsia mahdollisimman paljon, miehet huolehtivat rituaaleista, eikä palkkatyölle riitä aikaa kummallakaan sukupuolella. Ortodoksiperheet elävät maallistuneiden maanmiestensä kustantaman sosiaaliturvan varassa. Tavallisten kansalaisten ollessa sisällä töissä ortodoksijuutalaiset vaeltelevat katuja ja istuvat puistojen penkeillä - sitenpä he näkyvät niin runsaasti katukuvassa.
.
Bussimme pysähtyy Jerusalemin linja-autoasemalle ja kömmimme ulos. Ympärilläni on levotonta ihmisvilinää, asemille tyypillistä, sekä vanha, kulunut, sekava ja kaoottinen asemarakennus. Haluaisin aloittaa tutkimalla aikatauluja, mutta vaellettuani vain hetkenkin aseman ulkokatoskäytävää haluan sieltä heti pois. Paikalla on mm. paljon aseistautuneita sotilaita pareittain tai kolmittain tarkkailemassa aseman väenpaljoutta. Tunnelma ei ole mukava!
.
Tässä maassa on ensivaikutelmana hermostunut tunnelma. Joka paikassa sotilaita aseissa ja tarkastuspisteitä. Jos tekee äkkiliikkeen, aseet suuntautuvat jo kohti! Sattuuko koskaan lie vahinkoja?
.
(Karmela Bélinki: Minun Jerusalemini: "Vastapäätä bussiasemaa on moderni kongressi- ja konserttikeskus Binyanei Haoma. Se hallitsee yhdessä Hilton-hotellin kanssa kaupungin siluettia.")
.
Kävelen ulos Jaffa-kadulle. Tämä mutkitteleva, vanhanaikainen kaupunkitie pujottelee usein matalahkojen, parikerroksisten talojen ohitse kohti Vanhan kaupungin muurin porttia. Tiellä on vilinää, mutta kohtuullisesti, eli sekaan mahtuu. Tien varrelle avautuvat paikoin pikkukauppojen etusivut.
.
(Karmela Bélinki: "Modernin Jerusalemin pääkatu on Jaffa-katu, jonka profiili vaihtelee mandaattiajan hökkeleistä pilvenpiirtäjiin. Eräs sen sivukaduista on Ben Yehuda, kävelytie ja ostoskatu, joka on nimetty heprean kielen uudistajan mukaan. Jerusalemin päätori on Machane Yehuda. Torikauppa on idän sefardijuutalaisten käsissä. Heidän hepreansa on arabivoittoista, kurkunpäävokaalien sorahtelua.)
.
Poikkean lehtimyymälään katsomaan ja kysymään sarjakuvia. Täälläkin on vain se yksi ja sama numero mikä Eilatissa, ja vain yksi kappale sitäkin! "Ensi viikolla tulee uusi!" lupaa myyjä, mutta se on minulle liian myöhään. Ostan itselleni tuon kaksoiskappaleen.
.
Yafo-katua pitkin Vanhan kaupungin portille on matkaa vajaat kolme kilometriä, suuntana itä-kaakko. Kuljen katua pari kilometriä ja olen modernilla kauppa-alueella. Poikkeankin lounaaseen menevälle Ben Jehuda-liikekadulle. Katselen kadun torimyyntiä, mutta menen sisälle sivukadun suureen levyliikkeeseen, jossa Jatta ja Nassekin olivat käyneet. Ostan Nasselle yllätystuliaiseksi hänen kaipaamansa harvinaisen Zappa-levyn.
.
Kirjakaupasta löydän lastenosastolta sarjakuvakirjoja hepreaksi. Valitsen Asterixin ja Kleopatran. Myyjä ehdottaa lahjapaketointia ja annan paketoida!
.
Liikekeskuksesta siirryn Itsenäisyys-puistoon, joka on osittain remontissa. Vaeltelen olematta täysin varma suunnastani. Päädyn kuitenkin aivan hiljaiselle syrjätielle, jonka varrella on joitakin taloja, joitakin puita, paljon tyhjää tilaa ja - edessäpäin häämöttää Vanhan kaupungin muuri.
.
Muurin ulkopuolella on avointa laaksoa, jonka ylitän. Reittiä minun täytyy hieman hakea. Autoliikennekin on vilkasta muurin ulkopuolisella kadulla. Lopulta pääsen Jaffa-portille ja siitä sisään.
.
Jaffa-portin varustusrakennelmat olisivat mielenkiintoisia, mutta päätän ensin mennä syvemmälle kaupunkiin. Kapea tie tekee mutkaa korttelin sivuitse. Päätän oikaista pienen basaarikujan läpi... Se on tulvillaan mattoja sun muuta kauppatavaraa ja ohi pujottelevia ihmisiä.
.
Käytävä ei lopukaan aivan heti! Se jatkuu ja jatkuu... Kuljen vain suoraan eteenpäin kuin loputtomiin. En tiedä missä olen, pyrin ainoastaan kulkemaan samaan suuntaan, etten vain kulkisi loputonta kehää. On ihmistungosta. Välillä seasta kuuluu yksitoikkoista hoilotusta, jonka seurauksena ihmismeri jakaantuu kuin muinoin Punaisen meren vedet, sillä keskellä käytävää työnnetään tavaraa rattaissa.
.
Kauppiaat huutelevat tarjouksiaan, alkaen "One dollar!" Tönin vahingossa mustiin kaapuihin hunnuttautuneita naisia, kiirehtiessäni eteenpäin, ja silmäykset ovat vihaisia kuin tappouhkauksia. Itämaisten ihmisten joukosta erottuu vain joku satunnainen hölmön amerikkalaisen näköinen turisti,
kuin olisi Bill Gates vaaleana shortseissa.
.
Kävelyni suoraan kohti itää päätyy umpikujaan. Palaan pätkän verran takaisin ja lähden nyt kohti pohjoista. Yhä jatkuu käytäviä nytkin. Joskus tullaan hetkeksi sisäkäytävistä ulos, mutta ulkoa päädytään taas sisään. En voi kuin kulkea suoraan. Aikaa kuluu kaikkiaan jopa pari tuntia. Olen huolissani, ehdinkö basaarin jälkeen enää muuta kuin palata kiireesti takaisin linja-autoasemalle.
.
Lopulta tulen ulos aukiolle ja edessäni on mahtava portti, aukiolla paljon joutilaita oleskelijoita ja keskenään keskustelevia palestiinalaisia. Olen pohjoisella Damaskoksen portilla.
(Karmela Belinki: "Jerusalemin Vanhakaupunki kuuluu kaikille länsimaisille uskonnoille ja lisäksi islamille. Läntinen muuri eli itkumuuri on ainoa säilynyt osa Salomonin temppelin muurista. Se on jaettu ristikolla naisten ja miesten puoleen kuten ortodoksisessa synagogassa. Muurin edustalla on aina almunpyytäjiä, naisten puolella naisia, miesten puolella miehiä. Kerjääminen ei ole täällä häpeällistä. Almun antaja saa tilaisuuden tekopyhittää päivänsä. - Juuri muurin yläpuolella on uudelleenrakennettu juutalainen kaupunginosa, jonka jordanialaiset tuhosivat vuonna 1948. Tänne juutalaisten pyhimmille paikoille pääsivät vuosina 1948-1967 kaikki muut, paitsi juutalaiset, joilta oli pääsy kielletty.)
.
Lähellä on Jeesuksen puutarhahauta, joten päätän mennä sinne. Paikka ei löydy aivan suoraan, mutta löytyy kuitenkin. Portinvartija kysyy kansalaisuuttani ja kaivaa esiin esitteen myös suomen kielellä!
.
Puutarha on rehevä, vehreä keidas Jerusalemin kivikylän jälkeen. Vihreät lehdet kaartuvat katoksiksi käytäville. Virren veisuuta kaikuu puistoaukiolta englanniksi. Britti-pappismiehet opastavat eläkeläisnaisista koostuvia seurakuntiaan. Kompastun kiviportaaseen, lennän maahan. Brittipappi juoksee avuksi, mutta ei minun ole käynyt kuinkaan.
.
Kallio muistuttaa pääkalloa (eli Golgataa). Sen alapuolella, puutarhan ulkopuolella, on rähjäinen palestiinalaisten linja-autoasema. Kalliossa on oviaukko hautakammioon, minne ihmiset kuhisevat kuin muurahaiset kekonsa ovelle. Käyn vilkaisemassa ja annan heti tilaa muille. Jeesuksen hauta. Kivinen luola. Pidän enemmän ulkopuolisen puiston rauhasta.
.
Englantilaiset nunnat hoitavat puutarhaa ja myyvät portin lähellä olevassa rakennuksessa postikortteja ja minullekin myyvät Jerusalemia kuvin esittelevän korttipelin. Kello lähenee jo neljää ja minun on lähdettävä palaamaan kohti linja-autoasemaa.
.
Tultuani puutarhasta olen Jerusalemin uudemmassa osassa. Kaupunki näyttää täällä päin kuin miltä tahansa modernilta eurooppalaiselta kaupungilta. Liikenneväylät hallitsevat, rakennukset ovat persoonattoman funktionaalisia. Jerusalemin maasto on kuitenkin epätasaista, kadut kulkevat ylös alas ja kiemurtelevat. Autot ovat tavallisia. Lapsia tuodaan päivähoidosta kotiin autolla tai he kävelevät itse reppuineen reippaasti koulusta kotiin. Varsin kotoista.
.
Päätän kulkea ortodoksijuutalaisten alueen ja heidän oman katunsa Mea Shearimin kautta, koska se on lähellä ja oikeaan suuntaan - länteen. Kuljen vain avointa pääkatua, en tunkeudu suljettuihin kortteleihin. Täällä jos missä ortodoksiasuiset hallitsevat katukuvaa melkein yksinään. Ikkunoiden luukkujen taakse sulkeutuu perhe-elämä.
.
(Karmela Belinki: "Mea Shearim on kaikkein uskovaisimpien kaupunginosa, jossa eletään 1800-luvun periaatteiden mukaan. Naiset eivät saa esiintyä pitkissä housuissa tai lyhythihaisissa ja avokaulaisissa puseroissa.)
.
Tulen taas tavallisemmille kaduille, enkä tunne olevani sen eksoottisemmassa paikassa kuin vaikkapa Genevessä, Zürichissä tai - Helsingissä. Alkaa vielä hieman sataa. Helmikuinen sää on noin 15 astetta lämmintä. Tuntuu Suomen keväältä vain. Ajattelen, että kyllä voisin tässäkin kaupungissa elää! Sen moderneissa osissa kumminkin vain.
.
"Ich bin auch Jerusalemer"-tunne minulle tulee. Aamupäivällä eksoottinen kaupunki on illan pimetessä, viiletessä ja sateessa "kuin Helsinki", kuin Geneve, kotoinen.
.
Suunnistan helposti linja-autoaseman kulmille. Aikaa on vielä odotella. Sataa hivenen, olen sateenvarjoni alla. Lähellä on postikonttori ja sen edessä sotilas vartiossa.
.
Talon ulkopuolella on katetussa käytävässä postilaatikko. Naisvirkailija tulee juuri tyhjentämään sitä ja ojennan hänelle myös nipun postikortteja, sekä omani että Nassen mukaani postitettaviksi antamat. Nassella "kuvapuoli" on pelkästään sysimusta, kuin tähdetön yö. Virkailija ottaa minulta kortit tyynesti vastaan ja ne pääsevät aikanaan perille Suomeen.
.
Bussi lähtee klo 17 kohti etelää ja Eilatia. Alkaa hämärtyä. Vielä näen Jerusalemin nurkkia tien kaarrellessa rinteitä ja laaksoja. Sitten tie alkaa laskeutua kohti Kuollutta merta. Tulee vähitellen täysin pimeää, ulkoa ei näe mitään. Aavemaista, varsinkin suolajärvi. Matka tuntuu nyt pitemmältä, kun ei ole mitään tekemistä tai en jaksa lukeakaan. Väsyttää. Koen vain olevani paluumatkalla bussilla kotiin, väliaikaiseen hotellikotiini.
.
Lopulta Eilat, kotoinen jo sotilastarkastuspisteistään alkaen... tiedän tulleeni kotikaupunkiini. Linja-autoasemalla purkaudumme ulos lämpimään ja kuivaan iltayöhön klo 21... erilaiseen kuin Jerusalemin viileys. Etelän tunnelma taas, kaikki sen valot ja äänet.
.
Hotellihyeenat ovat vastassa metsästämässä bussilla saapuvia asiakkaita. Saan useita tarjouksia yösijasta, mutta minulla on jo. Kävelen hotelli Tamariin. Tapaan Jatan ja Nassen huoneestaan, lapset ovat yöpuulla. Vien Zappa-levyn tuliaiseksi.