lauantai 7. tammikuuta 2017

536. Poistuminen Israelista

PERJANTAI 16.2. - LAUANTAI 17.2.
.
EILAT. Alkavatko viimeiset päivät toistaa entistä? Mieleeni ei jää mitään erikoista. Jonakin päivänä kävelen kaupungin pohjoisille rajoille, tänään. Uusia, moderneja kerrostaloja. Rakennettuja kotipihoja. Leikkipuistot ovat hyvin varustettuja kaikkialla Eilatissa.
.
Jonakin päivänä kuljen uuden laguunin rakennustyömaalla idässä. Palmuja kaivanto-ojan varrella. Jordanian raja on lähellä. Katselen kaupunkia kaupunkina, ylhäältä pohjoisesta, kuljeskelen ja kiertelen kuin Lohjalla tai Loimaalla, vaatimatta sen ihmeellisempiä paikkoja.
.
Kiertelen keskustan kaikki ostoskeskukset valikoiden itselleni Israel-videota. Päädyn pikkukauppaan Pubin vieressä, jossa Nasse keskusteli aiempana päivänä videoiden toimivuudesta eri maissa. Ostan eri filmin kuin Nasse, kansiltaan enemmän uskonnollisen sävyisen, tekstin nähtävyysluettelon perusteella. Suomessa kumpikaan meistä nauhat katsottuaan ei liene täysin tyytyväinen, mutta ovat filmit jotenkuten kelvollisia yrityksiä ja säilyttävät joitakin eloisia muistikuvia Israelista.
.
Osa seuramatkalaisista on vaihtunut torstaina, mutta vältin sen tohinan näkemisen ollessani itse Jerusalemissa: siis terassilla uusia vastassa olevat "vanhat" kyselemässä Suomen kuulumisia, kuten lämpötiloja. Näin sitä touhua jo sunnuntaina. Joillekin matkalaisille on mieluisinta kehua kaiken aikaa kaikkia muita paikkoja missä ovat olleet, eivätkä he elä vielä Eilatia, vaan vasta sitten kun voivat kertoa tästä matkasta jossakin muualla.
.
Osa suomalaisista myös miehittää hotellin ala-aulaa niinä aikoina kun aulan televisiossa esitetään Suomessakin suosittu, hidasliikkeinen amerikkalainen sarjaohjelma "Kauniit ja rohkeat", katsoakseen ohjelman toisten seurassa, vaikka näkisivät sen kukin omissa huoneissaankin.
.
SUNNUNTAI 18.2.
.
Matkalaiset kerääntyvät kello 10 hujakoilla hotellin etuterassille laukkuineen odottamaan bussikuljetusta lentokentälle. Vielä taidan lueskella hotellikansiota terassin pöydän ääressä odotellessani. Lapset juoksentelevat. Bussi tulee, opas saapuu, asetutaan bussiin, pieniä viivytyksiä ja viimeisten myöhäisten odotteluja, ja sitten lähdetään ajamaan.
.
Bussissa opas kertoo lentokentän turvatarkastuksesta. Sitä on kirjallisessa oppaassa sanottu tiukaksi ja aikaa vieväksi, mutta nyt vasta kerrotaan millainen se on: suullinen kuulustelu tai kysely, kestää 2-5 minuuttia. Kielenä englanti tai toisessa jonossa oppaat tulkkaavat. Joskus ensimmäinen kysely ei riitä vaan toinen virkailija suorittaa vielä uuden kuulustelun.
.
Useat bussit ajavat lentokentälle kuin kilpaa, ei nopeudesta vaan matkalaisten ja oppaiden arvuutellessa mikä bussi ajaa meitä ennemmin, ja keitä on vielä meidän jälkeemme... Mikä
on sijoituksemme?
.
Lentoasemalla on sitten melkoinen ruuhka. Monta pitkää jonoa turvallisuustarkastukseen (johon mennään kukin kaikkine laukkuineen). Lapsiperheille on oma jononsa, tulkkausta tarvitseville omansa. Minä menen yksinäisten englantia puhuvien jonoon, jossa sijoitun jonkun itsenäisen urheilumatkan tehneen tytön jälkeen.
.
Täälläkin on sotilaita aseissa. Kun Nasse teki äkkiliikkeen, kaivaakseen laukusta lapselle nallekarhun, niin samassa aseet suuntautuivat jo häntä kohti! Näkyviä vahinkoja ei satu. Kukaan ei nyt missään saa luodista ainakaan minun nähteni.
.
Lentoasemalla näkyy liikuskelevan myös pitkätukkainen matkaohjelmien juontaja ja tuottaja Folke West PTV-tunnuksisin vaatteineen ja leveästi hymyillen. Lentokoneessa hän aikanaan ilmestyy radion kuulutuksiin "kapteenin luvalla" kertomaan minä päivänä hänen kuvaamansa Israelin kiertomatka-ohjelma tulee televisiosta. "Katsokaa ohjelmiani PTV-kanavalta!" hän kehottaa.
.
Jono etenee hitaasti edessäni, mutta pitkä se on takananikin. Mieleni tekisi käydä wc:ssä, mutten viitsi jättää paikkaani. Jossakin edelläni on 10 päivän aikana ulkonäöltään tutuksi tullut, yksinäinen keski-ikäinen mies joutunut jäämään tiskille odottamaan uutta, toista kuulustelijaa. Onpas sillä kaverilla käynyt huono tuuri!
.
Olen vähän hermostunut ja minulla on pieni pissahätä. En ole pitänyt Britanniankaan maahantulokuulustelusta: "Miksi te tulette tänne? Milloin te lähdette pois?" Israelissa on vastaavasti poistumiskuulustelu! Nyt sitten koittaa minun vuoroni siihen:
.
Ensin tervehdys, ja sitten kaikenlaista kysellään: mitä olen tehnyt Israelissa, ketä olen tavannut, kuka maksoi matkani, onko joku antanut minulle jotakin vietäväksi, miksi matkustin tänne? Kerron käyneeni meriobservatoriossa ja Jerusalemissa paikallisella bussilla. - Miksette mennyt opastetulla bussimatkalla? tivataan. Ketä tapasitte Jerusalemissa? Onko teillä bussilippu tallella? (Näytän sen.)
.
Ensimmäinen virkailija ei ole tyytyväinen, vaan pyytää minua odottamaan ja uusi virkailija tulee kohta kyselemään, samoja asioita eri järjestyksessä uudelleen. Ja sitten kolmas virkailija, ja vielä neljäs, naisvirkailija. Tähän kaikkeen kuluu minulta 40 minuuttia!
.
Pidetäänkö minua jonakin uhkana! Vitsailen, että suomalaisena mieluiten vaikenen kaikilla kielillä. Se ei lainkaan huvita heitä. Viranomaisille ei tulisi koskaan vitsailla. Valittelen kielitaitoni riittämättömyyttä ja virkailija kehuu minun puhuvan hyvin englantia. Koskaan en liene yhtä paljon puhunut englanniksi.
.
"Ketä tapasitte Jerusalemissa?" "Missä kävitte? Miksi ajoitte vuorobusseilla ettekä turistiryhmässä? Onko teillä aina noin vähän matkatavaraa? Ajatteletteko ottaa molemmat pakaasit käsimatkatavaraksi? Miksi tulitte tänne? Mitä olette tehnyt täällä?" - samoja kysymyksiä yhä uudelleen, josko vastaukseni muuttuisivat? Kuulustelijat vaihtuvat, samoja kysymyksiä uudelleen eri järjestyksessä, ja välillä joitakin uusia.
.
Naisvirkailija kysyy oliko minulla matkaseuraa ja pyytää minua sitten mukaansa näyttämään nämä odotushallista. Hän kyselee sen jälkeen näiltä minusta (Millakin, 5-vuotias, kysymättä vastailee osaamiaan sanoja  englanniksi) - ja sitten palaamme virkailijan kanssa tiskille, jossa odottavat matkatavarani (niitä ei kukaan avannut) ja - vihdoinkin, pääsen eteenpäin.
.
Ensin olen - tunti sitten - jonottanut, mutta nyt lopulta olen salissa yksin! Lähtöselvitysvirkailija odottaa toimettomana enää vain pelkästään minua, kun viimeisenä pääsen "läpi" hänen luokseen. Hymyilevä, leppoisa vastaanotto tuntuu nyt todella ystävälliseltä äskeisen jälkeen. Olen kaikista viimeinen! Ruuhka on loppunut, käytävät ovat vapaat vain minulle.
.
Pääsen sujuvasti odotushalliin ja liityn ystäväperheen joukkoon. Jonkin ajan päästä voimme kävellä lentokoneeseen. Olemme hännillä, minä vihoviimeisenä, ja heti kun olen astunut koneeseen sisään suljetaan ovi takanani! Tuskin olen päässyt istumaan paikalleni, kun kone jo lähtee rullaamaan kiitoradalle. Kello on noin 14.
.
Lentokone on sunnuntai-lennoilla pienempi ja kapeampi, tässä on paikkoja vain yhden käytävän varrella 3 + 2. Matka kestää viitisen tuntia ja laskeudumme Vantaalle klo 19:15. Hieman ehdin sitä ennen nähdä kaupungin valoja yläilmoista. Suomessa on talvi: kun Eilatissa oli + 24 astetta, oli Helsingissä sillä aikaa talven kovimmat pakkaset, - 24 astetta. Palatessamme on jo lauhempaa.
.
Kuulustelu vähän pännii. En ehkä toiste Israeliin lähtisi (nähtävää kyllä riittäisi ja muuten ihan mukava maa!) - vai pitäisikö olla perhettä tai tyttöystävä mukana? Puran harmin matkatyytyväisyyskyselyyn, joka jaetaan lentokoneessa täytettäväksi. Kokemistani 30 maasta taidan sijoittaa Venäjän viimeiseksi ja Israelin toiseksi viimeiseksi, mutta muiden maiden sijoituksia 1-28 en ole oikein osannut järjestää.)
.
Myöhemmin luen Paul Therouxin kirjasta "Herkuleen pylväät" (Wsoy, Juva 1996) matkakirjailijan kokemuksista Israelissa, hankalammista kuin minulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti