keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

563. Lontoosta Hampsteadiin

LONTOO, Victorian linja-autoasema, maanantaina 19. syyskuuta klo 6:30. Tavalliseen tapaani lähden kävelemään vaistoni mukaan, karttaan katsomatta. Tarkoitukseni on suunnata koilliseen, mutta menenkin vahingossa luoteeseen. Kadut ovat aamuvarhain vielä hiljaisia, kaikkialla vallitsee miellyttävä rauha. Aluksi on hämärää, mutta aamu antaa enenevästi valoa.
.
Kuinka turvallisen oloista onkaan tulla aamulla! Kaupunki tuntuu rauhalliselta ja on koko päivä aikaa järjestää asiansa: löytää yösija ja vaihtaa Suomesta ostettu voucher viikon junalipuksi, jolla voin lähteä vaikka yöjunalla Skotlantiin, ellen muuta yöpaikkaa saisi.
.
Victoria Coach Station sijaitsee Victorian rautatieasemalta katsoen lounaaseen ja samalla lounaaseen koko Lontoonkin keskustaan nähden. Minä kävelen karttaani katsomatta idyllisiä katuja pitkin, juuri sellaisia, joista haaveiden ja yläluokkaa kuvaavien elokuvien Lontoo koostuu.
,
Talot ovat pari-kolme-kerroksisia ja äveriään näköisiä, niiden edessä ja varmaan takanakin on pieni puutarha ja nousee muutamia porrasaskelmia ulko-ovelle. Oven edessä lojuu tähän aikaan aamusta 'The Times' tai 'Daily Telegraph' ja oven pielessä on pystyssä yksi tai kaksi täyttä maitopulloa!
.
Kaupunginosan yleisvaikutelma on puutarhamainen. Syvä vihreys verhoaa urbaaniutta. Kadun vierillä on pysäköitynä isoja, tummia, konservatiivisen näköisiä autoja, mutta ei oikeastaan liian paljon. Vain harvoin mikään auto ajaa ohitseni. En näe kävelijöitäkään. Tuntuu kuin olisin lähes ainoana liikkeellä tähän aikaan.
.
Rehevät pensaat kurkottelevat lapsen tai aikuisen korkuisten takorauta-aitojen lävitse ja puut työntävät oksiaan kadun ylle. Näen ensimmäistä kertaa sellaisen puiston, joka on aidattu ja lukittu vain omien lähiasukkaiden käyttöön. Heillä on avaimensa, jolla päästä läpinäkymättömän tiheikön keskelle. Puistikko on kapea, sinne tuskin mahtuu yhtä kapeaa puistokäytävää enempää, mutta se onkin sitten tuuheiden pensaiden tehokkaasti kaduista eristämä.
.
Pysähdyn viimein katsomaan karttaani: olen ilmeisesti Belgravian hienostokaupunginosassa... Matkani kohti Buckinghamin palatsia ei ole vielä lyhentynyt ollenkaan, joskaan ei myöskään pidentynyt, vaan kierrän ja kaarran palatsia kaukaa. Muutan suuntani koilliseen, kunnes tulen Grosvenor Placelle. Näen täällä Buckinghamin takapuolen: korkea muuri eristää kuningattaren laajan puutarhan tästä kadusta. Voin taas kulkea kohti luodetta. Liikenne alkaa jo jyrätä, olen tullut suuremmalle tielle ja kellokin on edennyt seitsemää kohti.
.
Wellington Arch on ensimmäinen paikka, johon pysähdyn paikalleni. Riemukaaren saareke on aamuruuhkaisten teiden risteyksessä keskellä, Buckinghamista länteen. Sinne pääsee ainoastaan alikulkukäytäviä vilkkaiden katujen alitse. Saarekkeen puistoaukealla on tyhjiä penkkejä lähellä riemukaarta.
.
Joitakuita läpikulkijoita kiiruhtaa siisteinä työpaikoilleen, mutta minä olen ainoa joka jää istuskelemaan, olen ainoa turisti. Pysähdyn klo 7 juomaan, syömään aamupalaa ja nauttimaan siitä, että olen ensikertaa Lontoossa!
.
Amsterdamin eilinen hulina säikäytti minut pelkäämään, kammoaisinko Lontoota? Toisin on käynyt: maanantai-aamuni on osoittautunut aivan ihanaksi! Nautin Lontoon kaupungista, sen rauhasta, viihtyisyydestä, vihreydestä, väljyydestä. Olen onnellinen avaran taivaan alla Wellington Archilla.
.
Moottoriliikenne on jo aloittanut hirveän ruuhkan! Ilma on utuinen, savusumuinenko, smog = smoke + fog. Aurinko pilkottaa vaimeasti. Mutta ilmassa on edelleen enemmän kesää kuin Suomessa. Syyskuun loppu tuntuu elo-syyskuun vaihteelta vain. Ja avara ruohoaukio on yksin minua varten. Tunnelmani on hyvä!
.
Jatkan kävelymatkaani itään. Vilkkaan kadun toisella puolella näkyy puisto, jonne haluan seuraavaksi. Sinne menee alikulkuna kävelytie, jota siis käytän. Tulen kapeaan, synkkään tunneliin, jossa yllätyksekseni makaa sysimustia miehiä muovisäkkeihin ja sanomalehtiin kääriytyneinä!
.
Mielessäni käy jo, että tähänkö matkani voisi päättyä, rahavarojen jollei terveydenkin menetykseen? En kuitenkaan osaa tehdä muuta kuin kulkea määrätietoisesti ahtaan tunnelin läpi. Kulkutilaa jää, joku tuloni johdosta heräilevä henkilö vähän väistääkin minun tieltäni, että mahdun.
.
Helpotuksekseni pääsen tunnelin toisesta päästä ulos. Mutta sitten huomaankin olevani rauta-aitojen ympäröimällä saarekkeella, josta ei ole toista ulospääsytietä kuin juuri se ainoa, mistä tulin! Rauta-aidat on tarkoituksella taottu V-muotoisiksi, jotta kiipeily ylitse olisi mahdotonta, sillä molempia aidanosia ei pysty ylittämään. Vain yhdellä sivulla ei ole rauta-aitaa, mutta siellä onkin rakennustyömaan korkea umpinainen lankkuaita. Tällä saarekkeella myös nukkuu ulkona makuupussissaan joku parroittunut ja harmaantunut valkoihoinen mies.
.
Ymmärrän, miksi kaikki nukkujat ovat täällä. Koska tämä on umpikuja, jonne eivät läpikulkijat tule. Paitsi minä hölmö, jätinkö lukematta jonkin opasteen, tai luulinko sen tarkoittavan jotakin muuta? Nyt minun täytyy palattava saman tunnelin läpi. Siellä olevat ihmiset tietävät myös minun tulevan takaisin... jos he haluavat miettiä, mitä tekisivät minun kanssani.
.
Palaan tunneliin. Minua väistänyt mustaihoinen on jo noussut istumaan, eräät toisetkin heräilevät, minäköhän heidät herätin turhan aikaisin. Joku näyttää sairaalta. Aivan apaattista ja voimatonta porukkaa. Kiiruhdan vain läpi taas, ja ajattelen vaikutelmiani myöhemmin. Olisinko voinut jättää kodittomille vähän rahaakin? Mutta ei se olisi tarkemmin ajatellen tuntunut turvalliselta.
.
Heti äskeisen jälkeen tapaan kadulla hyvin pukeutuneen japanilaisen miehen pienen matkalaukun kanssa. Hän kysyy sujuvalla englannilla, tietäisinkö mitä tietä hän pääsisi hotelli Intercontinentaliin?
.
Kerron, että minä tulin vasta tunti sitten ensi kertaa Lontooseen, ja naureskelemme yhdessä sitä. Japanilaisilla on miellyttävän herkkä kyky myötäillä tai myötäelää tapaamiensa ihmisten kanssa, kuin molemmat olisivat jo lapsuudenystäviä, vaikka tapasivat juuri.
.
Kaivan esille karttani ja katsomme yhdessä sitä. Japanilainen ottaa siitä suunnan itselleen, kiittelee minua ja lähtee heti kiiruhtamaan. Mutta kun vielä sanon hänelle jotakin hänen jo kiitäessään toiseen suuntaan, hän PALAA takaisin vastatakseen, ja kiittääkseen hymyillen vielä kerran avusta! Mihin huomaavainen kohteliaisuus velvoittaakaan!
.
Pääsen viimein Green Parkiin ja ihailen puiston vihreyttä sekä puiden tuuheutta. Paksuja runkoja. Ikimetsän iki-ihana rauha. Vain vähän muita kävelijöitä. Kuin Suomen rauhallisuus, metsän kätkö ihan suurkaupungin keskellä, suuri puutiheys, metsätiheys, jättipuita.
.
Kävelen Buckinghamin palatsin portin ohi. Vartiosotilaineen se ei paljon kiinnosta minua, mutta muita turisteja riittää tänne jo aamupäivälläkin, millainenkohan paljous sitten myöhemmin? Jatkan St. James Parkiin, jota pidetään Lontoon kauneimpana puistona. Olen merkinnyt karttaani sellaisia arvotuksia.
.
St. Jamesin lintulammikko on eloisa, mutta ihmisiä alkaa täällä olla jo liikaakin. Puisto on Lontoon 'tavallisin' (muissa maissa näkemiini verraten) ja ruuhkaisin. Linnut, varpusista alkaen, syövät vanhojen ukkojen kädestä. Birdcage Walkilla odotin turhaan olevan juoma-altaita - tai olisikohan ne jo korjattu pois lähestyvän talven vuoksi?
.
Kello tikittää eteenpäin. Haluaisin ajoissa varata itselleni yösijan. Mutta ensin edullinen koko päivän turistilippu kaksikerroksisiin busseihin ja Undergroundiin? Lisäksi olisi jollakin asemalla vaihdettava Suomesta ostamani BritRail-passin varaus-voucher oikeaan junalippuun.
.
Kaduilla on ruuhkaa, myös koulupukuisia lapsia pareina, jonoina tai lösseinä, tai yksinäisiä lapsia ottamassa juoksuaskeleita toisten perään, matkalla kouluun. Ja tyylikkäästi pukeutuneita aikuisia kävelee töihinsä.
.
Kävelen seuraavaksi Victorian rautatieasemalle, joka on laaja, siisti ja modernin tuntuinen. Liikennelaitoksen toimistossa jonotan hetkisen. Pyydän bussireittien kartan ja ostan "One Day Travelcardin", 123ABC -vyöhykkeet. Hinta on 2 puntaa. Lippuun leimataan päiväys "Mon 19 Sep 88". "Not valid before 9:30 on Mondays - Fridays" eli aamun ruuhka-aikaan ei saa matkustaa. Mutta kelloni alkaa olla jo 09:30.
.
Juna-aseman lipputoimistossa saan sujuvasti itselleni BritRail-passin varauspaperillani. Sitten lähden metrolla pohjoiseen. Tavoitteenani on Hampstead Heathin retkeilymaja. Hampstead Lontoon yläpuolella kiinnostaa minua näköaloineen alas kaupunkiin ja ylellisyydessään. Toivon myös, että siellä riittäisi paremmin tilaa yöpyjälle, kun se on kauempana keskustasta? Yöpymisen hintakin on hieman edullisempi kuin keskustassa! Matkasta Hampsteadiin ei tule lisäkustannuksia, koska kumminkin liikennelaitoksen päiväkortin omistan.
.
Ajan aivan ensin Victoria-Linella, jota sanotaan metrolinjoista parhaaksi. Se on linjoista moderneimpia. Metrotunneleista ensimmäinen mieleeni jäävä muisto on puolipyöreät tunnelien muodot. Eustonin juna-asemalla minun täytyy vaihtaa Northern Lineen, jota pidetään undergroundin linjoista kaikkein huonoimpana. Vaihto sujuu hyvin.
.
Metrovaunujen penkit ovat iankaikkisen pinttyneitä, plyysikangasta, jonka päällä on likakerrostuma. Kaikki on kuluneen, nuhruisen likaista, vanhaa, muttei sikolättimäistä sentään. Patinoitunut rähjäisyys vallitsee.
.
Tuubin ympäristöön sopivat hyvin kaiken kirjavan väriset ihmiset eri puolilta maapalloa, ja vaikkapa punkkarit. Näen mustia, värillisiä ja valkoisia, kokoelman mielenkiintoisia tyyppejä. Cool tunnelma. On rauhallista. Penkit on sijoiteltu sohviksi pitkin vaunun ulkosivuja, eli polvemme sojottavat keskikäytävää kohti, jossa on seisomatila. Mahdun hyvin istumaan, on mielestäni väljempää kuin Pariisissa.
.
Camden Townissa yllätyn, kun kuulutus käskee kaikki matkustajat ulos junasta. Tämä juna ei jatka pitemmälle, vaan on jäätävä odottamaan seuraavaa junaa. Kuljettaja käy hätyyttämässä ulos junasta ne, jotka eivät ymmärtäneet kuulutusta. Minä ymmärsin ymmärtämättä... Camden Town on risteysasema, Northern Linen junia kulkee neljäänkin eri suuntaan. Matkustajan on katsottava tarkasti, että valitsee oikean junan. Junissa lukee määräasema.
.
Odotusaikani on ehkä viisi, ehkä kymmenen minuuttia, haluamaani suuntaan. Tuntuu pitkältä Lontoon mittapuullani... Asemalla on muitakin odottajia, mutta silti niin vähän, että tuntuu aavemaiselta olla täällä tunnelissa. Vertaan kai taas pääasemien ruuhkaan. Useimmat matkustajat olivat jo jääneet junasta aiemmilla asemilla.
.
Pääsen viimein seuraavalla junalla Hampsteadin asemalle. Junasta poistuu siellä muitakin ihmisiä, jotka kiiruhtavat määrätietoisesti määrättyyn suuntaan. En pidä ruuhkasta enkä koe olevani yhtä kiireinen. Haluan ensin katsella tätäkin asemaa, vilkaista ympärilleni. Jokin tunneli vie kai vastapäiselle laiturille.
.
Muiden junasta poistuneiden äänet ovat äkkiä kadonneet kokonaan. Olen ihan yksin tunnelissa. Missä kaikki ihmiset ovat? Huomaan nyt, että tunnelista ei pääsekään ylös muuten kuin isolla hissillä, joka on äsken mennyt ylös! Odottelen.
.
Hissi palaa tyhjänä taas alas, lukuun ottamatta kuljettajaansa, topakan oloista mustaihoista hissityttöä. Minä olen tällä kertaa ainoa matkustaja, joka noudetaan alhaalta. Ajan patinoimaan ja likaiseen hissiin mahtuisi 15 ihmistä kerrallaan.
.
Uutta junaa ei tietenkään vielä ole tullut. Mietin, ihmetteleekö hissityttö, mikä minut myöhästytti edellisestä vuorosta... halu olla yksin-kaksin?
.
Hissimatkamme tuntuu todella pitkältä. Ilmankos sitten täällä ei olekaan rullaportaita. Hampstead on korkealla, maanalaisen rata kaiketi syvällä. Saavumme ylös ja kävelen ulos kadulle. Hampstead on vanha sokkelo, johon minulla ei ole mukanani karttaa.
.
Englanti ja Lontoo vilisee High Streetejä. Joka kylällä on omansa, nimen yleisyys suorastaan harmittaa. Hampsteadin High Street mutkittelee mäkeä kohoten kapeana katua reunustavien parikerroksisten talorivien välissä. Seutu on keskiluokkaista tai köyhempää verrattuna Belgraviaan, jota näin aiemmin aamulla, mutta yhtä kaikki, hyvin viehättävää.
.
Suunnistan Retkeilymajaoppaan summittaisen piirroskartan avulla. Minulla ei ole koko luetteloa mukanani, vaan vain valikoituja monistesivuja. Kartta ei ole kovin havainnollinen, ja olen ymmälläni, missä oikein olen. Näen kyllä mukavasti niittyä ympärilläni, mutta nimetyt tiet tuntuvat menevän eri tavalla kuin kartassa. Olen kukkulalla Lontoon yläpuolella, mutten keksi hyvää näköalapaikkaakaan.
.
Kello kulkee uhkaavasti eteenpäin, jo kohti aamupäivän yhtätoista. Alan pelätä, etten ehkä enää saisi yösijaa, jos muut ovat ehtineet varata paikat loppuun. Voisin varasuunnitelmana lähteä yöjunalla kohti Edinburghia.
.
Joku kiireetön, ystävällisen ja vielä täysjärkisen oloinen eläkeläisukko katselee minua sen näköisesti, että hän voisi ehkä neuvoa, kun tutkin epätoivoisesti bussipysäkkikatoksen karttaa. Mutta en halua kysellä, vaan lähden kulkemaan määrätietoisesti johonkin suuntaan. Ja löydänkin oikean tien!
.
Wellgarth Road n:o 4 on oikea "kartanolinna", vanhanaikainen iso komea rakennus. Talo kohoaa kolmikerroksisena, kulmikkaan monisiipisenä ja harjakattoisena, puutarhan ympäröimänä. Siihen on kiinnitetty YHA:n eli Youth Hostel Associationin tunnusmerkki ja niinpä kävelen sisään.
.
Joudun parin muun ihmisen jonon perään klo 11:30 ja pääsen siten kuuntelemaan, mitä edelliset puhuvat, asetellessani mielessäni omia vuorosanojani.
Virkailijatyttö kuuluu kysyvän rinkkaseliltä:
- Soititteko aamulla asemalta?
Nämä vastaavat "Yes!", ja niinpä heille löytyykin tilaa.
No sepä siitä, ajattelen. Kääntyisinkö jo saman tien pois?
.
Minä tulen vuoroon. - Did you call beforehand? kysyy minulta toinen virkailijoista, joka on kummallisesti transvestiitin näköinen olento. En saa selvää hänen sukupuolestaan!
.
Joudun vastaamaan, että en ole soittanut etukäteen. Mutta hän:
- Well, ei haittaa mitään, meillä on tilaa vielä runsaasti!
.
He kai kysyivät vain ruksatakseen toteutuvat varaukset pois listasta... Retkeilymajakorttini otetaan talteen. Saan oman vuoteeni, käyn heti katsomassa sitä, ja voin jättää isomman reppuni säilöön johonkin isoon komeroon eli varastohuoneeseen, joka on täynnä rinkkoja, reppuja ja kasseja. Käytän hyväkseni myös mahdollisuuden asioida wc:ssä.
.
Sitten lähden yönviettohuolista vapautuneena takaisin kohti Lontoon keskustaa! Nyt minulla olisi aikaa kokeilla vaikka kaksikerroksista bussia. Sellainen linja kulkeekin täältä melko läheltä ja bussikarttani mukaan menee keskustaan. Pian pääsenkin double-deckerin kyytiin.
.
Nousen tietenkin heti toiseen kerrokseen. Ei ole ruuhkaa, ylhäällä on vain muutamia ihmisiä, alhaalla vielä vähemmän, vain jokunen mummo. Rahastajamies kiertelee alhaalla ja ylhäällä sanoen: - Tickets, please!
.
Istun alkuun bussin peräosassa, mutta sitten vapautuukin paras paikka: toisen kerroksen etupenkki kuljettajan yläpuolella! Vaihdan siihen! Rahastaja kiertelee pysäkkien jälkeen yhä uudelleen, mutta toki minua toiste häiritsemättä.
.
Etupenkiltä voin hyvin ottaa valokuvia suoraan eteenpäin. Kadun liikenne näkyy selvemmin korkealta, katukuvaa hahmottaa paremmin kuin katutasolta. Jalankulkijat näyttävät mukavan pieniltä. Kun ajamme aivan jonkin edellä kulkevan bussin perään, tuntuu jännittävältä yläkerran etupenkiltä katsella sen takaikkunasta sisään. Onneksi busseille on oma ajokaistansa, sillä niitäkin riittää paikoitellen monen bussin jonoiksi!
.
Ajamme etelään pitkin Baker Streetiä: Seuraan tarkasti, milloin ohitamme 221 B:n, kuuluisan Sherlock Holmesin etsivätoimiston. Mutta isommat numerot vaihtuvat äkkiä tuota pienempiin, 221 tuntuu puuttuvan välistä.
.
Ajan tämän bussilinjan loppuun asti, kunnes rahastaja huhuilee kaikki ulos ylhäältäkin, kun tullaan pääteasemalle, joka on Trafalgar Squaren tai Piccadilly Circusin tienoilla, minulla on täältä lyhyt matka Westminsterin parhaille nähtävyyksille. Sen sijaan idempänä oleva Lontoon City tulee tällä matkalla jäämään vieraammaksi.
.
Etsin ensin ruokakauppoja. Löydän helpommin kuin Pariisissa, mutta toivoisin laajempia marketteja tavaratalojen pienten herkkuosastojen sijasta keskustaankin. Kuljen Thamesin yli ja sen etelärantaa, istuskelen syömässä. Olen ostanut sandwichejä, herkullisia täytettyjä kolmion muotoisia voileipiä.
.
Sää on aurinkoinen, muutkin ihmiset nauttivat ilmasta. Thames on aika ruma joki, samoin kaupungin siluetti vastarannalla, tämä ei ole Lontoota parhaimmillaan. Parasta ovat kylät, näkemäni rivitaloidyllit kaupungin sydämessä, Belgravia, eivät toimistotalovuoret.
.
Ja parasta ovat PUISTOT! Hyde Park tulee vuoroon seuraavaksi. Se on valtavaa keltaista ruohokenttää, jossa istuu ihmisiä vuokratuissa "kansituolissa" täplittäin. Kaupungin sydämessä on ihmeellinen avaruuden tuntu, jonka luovat nuo hyvin leikatut keltaiset nurmikentät. Paljon ihmisiä, mutta silti heitäkin enemmän tilaa! Tilaa riittää valtavasti! Pitkät kävelymatkat. Puiston reuna, jonka jälkeen korkeat talot, tuntuu aina siintävän KAUKANA horisontissa. Keskellä puistoa on Serpentine-lampi soutelijoineen. Lammen rannalle tulen vielä viettämään varhaisiltaa. Kuivuus on ruskettanut ruohon vihreyden.
.
Hyde Parkin Speaker's Cornerista menen etsimään palopuhujia. Löydän lehtipuiden alta valkoisen miehen, joka naureskeleva ihmisjoukko ympärillään syyttää vuolaassa puheessaan naisia: Että naiset painostavat liikaa miehiä! Puhuja saa vastaväitteitä mustalta mieheltä, ja lisäksi keskusteluun pyrkii osallistujaksi pakistanilaisen näköinen harmaantuva herra, mutta tämä ei saa millään suunvuoroa... Hän vain ehtii monta kertaa aloittaa sanoa:
"Yes, but..." tai välillä "No, I should say..." kun toiset kaksistaan puhuvat toisiaan suohon.
.
Kaikki muut kuulijat tyytyvät sivustakuulijoiksi. Olen hieman pettynyt, kun aihepiiri ei ole tuon ajankohtaisempi tai henkevämpi. En löydä tällä hetkellä muita käynnissä olevia julkisia keskusteluja eli en ketään toista puhujaa puulaatikon päältä.
.
Käyn katsomassa pääministeri Thatcherin osoitetta Downing Street 10. Näen ulkoa Parlamenttitalon. Westminster Abbeyn liepeillä kohtaan iltasella erikoisen näkymän: tusinan verran arviolta 12-vuotiaita pikkuherroja "rippipuvuissaan", ei vaan koulupuvuissaan, kävelyllä parijonossa kaiketi miekkailutunnille, sillä jokaisella on miekka kädessään. Joku poika ei malta olla kutittamatta miekallaan edellään kulkevaa, joka pyytää kirkkaalla ja kauniilla äänellä:
- PLEASE DON'T!
Kuulinkohan juuri sivistyneen aksentin? Lapsen suusta.
.
Illalla ajan maanalaisella Lontoon Cityyn lähelle Towerin linnaa, jota katselen ulkoa päin iltavalaistuksessaan. En aio maksaa pääsymaksua. Tower on mielestäni ylimainostettu turistikohde, kuten Vahakabinettikin, enkä ehdi kaikkialle muuallekaan minne haluaisin. Kuljen pimeällä yli jykevän Towerin sillan, en näe enää paljon mitään pimeässä.
.
Soitan puhelinkioskista kotiin Suomeen ja kerron kuulumiset. Minulla menee niin hyvin. Jo ensimmäisellä soittominuutilla ehtii kertoa ihmeellisen paljon, maksaen vain muutaman kolikon. Jos uhraa enemmän rahaa, huomaa kohta, ettei lisäpuheluajalle olekaan enää järin paljon käyttöä, aikaa täytyy vain alkaa tappaa.
.
Kohta lopetettuani puhelun olenkin jo epätoivoinen: en millään löydä mistään lähistöltä maanalaisen asemaa. Jokin asema on suljettu aikaisin illalla, eikä sinne pääse. On jo pimeä ilta, enkä osaa pois alueelta, en mielelläni kävelisi kolkoilla ja synkillä kaduilla. En näe bussipysäkkejäkään missään. Kadulla kulkevat ihmiset pelottavat minua hieman, onkohan alueella edes turvallista? On vain vähän jalankulkijoita enää pimeällä.
.
Kulkien joidenkuiden ihmisten perässä löydän kuitenkin eräälle Undergroundin asemalle, ja huoleni menevät ohi! Sen kuin ajelen uuteen "kotiini" Hampstead Heathiin päästäkseni tänä iltana ajoissa nukkumaan. Viime yönihän kului Kanaalin lautalla ja bussissa, yhtä huonosti kuin edellisetkin. Kolmeen yöhön en ole ollut sängyssä.
.
Ajelen taas metrolla pohjoiseen. Nyt ajan yhtä asema pitemmälle. Retkeilymajaluettelossa neuvottiin oikeastaan tietä vasta sieltä, Golders Greenistä. Nousen kadulle, jossa on pimeää. Osaan kuitenkin lähteä oikeaan suuntaan.
.
Avukseni tulee myös ryhmä nuoria saksalaisia, jotka tuntuvat kulkevan johtajan perässä kuin partiolaiset, kohti retkeilymajaa. Heillä on kartta ja osaava opas:
- Achtung: seuraa käännös oikeaan, sitten suoraan eteenpäin!
.
Päättelen saksalaisista olevani menossa oikeaan suuntaan, mutta kiiruhdan nopeasti heidän ohitseen erään hyvän syyn vuoksi: haluan ehtiä suihkuun yksin ennen isoa germaanilaumaa! Sujuvasti löydänkin perille, ja toinen suihkukopeista on juuri vapaana.
.
Olen varmaankin hidas pesemään itseäni, joten viivyn suihkussa edelleen, kun suihkukopin oven takaa alkaa kuulua saksankielinen sorina. Oveani rynkytetään! Kun poistun, oven takana odottaa jo pitkä jono. Suihkuja on vain kaksi, ja saksalaisia joukko-osasto.
.
Kirjoitan matkapäiväkirjaani retkeilymajan vuoteessa mahallani lojuen kello 22:40, koska haluan kuivatella tukkaani ennen pään painamista tyynyyn. Yksi huonetoverini nukkuu, kaksi muuta sänkyä on tyhjinä. Ulkoa käytävältä kuuluu silkkaa saksan solkkausta, samoin käymälästä ja suihkukopeista.
.
Luen edellisiä merkintöjäni: viimeksi olen ehtinyt kirjoittaa lautalla. Tuntuu uskomattomalta, että sekin teksti on tämän päiväistä! Onhan kulunut ikuisuus! Lontoo on täyttänyt minut. On ehtinyt tapahtua runsain mitoin ja olen nähnyt paljon yhden päivän kuluessa.
.
Ehdin kirjoittaa vain vajaan sivun ennen nukkumaan käymistäni, muistellen vasta tullitarkastusta ja pimeitä moottoriteitä. Lontoosta en kerkeä kirjoittaa vielä sanaakaan. Seuraavalla kirjoituskerralla tulen olemaan jo Edinburghin yöjunassa.
.
(559. Eurolines-bussilla Eurooppaan)
(560. Ruotsin halki bussilla Saksaan)
(561. Saksan läpi bussilla Hollantiin)
(562. Amsterdamista bussi Lontooseen)
(563. Lontoosta Hampsteadiin)
JATKUU:
564. Cambridgeen ja Edinburghiin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti